29.6.2000-06.04.2009
Oli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten. Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä. Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän - sun hyvä olla nyt on.
Elmoa kaivaten, Miia, Petri, Riina, Reetta ja Lauri Vili ja Pate
Elmo tuli meille ”vähän vahingossa”. Olimme miettineet Vilille kaveria ja Nean kanssa asiasta oli puhetta. Pian Nea kertoi Ahvenaanmaalla syntyneestä mielenkiintoisesta pentueesta. Meitä ei kauan tarvinnut ylipuhua ja niin Nea kävi meille katsomassa ja hakemassa urospennun, Elmon. Niin alkoi liki 9 vuotta kestänyt yhteiselo. Elmo ja Vili olivat toisinaan melkoinen taistelupari. Eräitä kertoja käytiin eläinlääkärissä paikattavana ja/tai hakemassa lääkekuuria. Sitä oppi aika hyväksi riitapukareiden erottelijaksi ja haavojenhoitajaksi. Onneksi yhteiselo oli kuitenkin enimmäkseen sopuisaa ja poikia ei tarvinnut pitää erillään.
Elmo koko kovia jo melko nuorena, se sairastui ilmeisesti parvoon ja sen seurauksena meni aika huonoon kuntoon. Siitä kuitenkin selvittiin. Näyttelyissä Elmoa käytettiin jonkin verran, mutta isohkon koon takia menestystä ei suuremmin tullut. Agilityakin kokeiltiin ja muutamat kisat käytiin. Kisoissa minulla vain oli hirveä stressi siitä, saanko pidettyä Elmon hallinnassa. Ongelmana kun oli se, että Elmo saattoi pongata ”ei kivan koiran” ja sitten mentiin. Elmo oli hyvin varauksellinen muita koiria kohtaan, harvassa oli ne koirat kenen kanssa se juttuun tuli. Yksi tällainen kaverikoira oli serkkuni koira Sanni. Elmo ei myöskään pitänyt kaikista ihmisistä. Harvassa oli myös ne ihmiset, joista Elmo piti. Tämä luonteenpiirre aiheutti välillä melkoisia järjestelyjä, jos tuli vieraita kylään tai oltiin menossa johonkin reissuun ilman koiria. Onneksi oli muutama ”luottohoitaja”, jotka Elmo hyväksyi. Suurkiitokset erityisesti Outille ja Helille.
Kesällä 2007 Elmo ei antanut harjata itseään ollenkaan ja muutenkin oli hieman outo, joten vein sen tutkittavaksi. Eläinlääkäri epäili spondyloosia, mutta kuvissa ei mitään löytynyt. Akupunktio auttoi hetkellisesti, mutta sekin täytyi lopettaa, kun neula meni ”hyvään kohtaan” eli kipeään kohtaan, jonka jälkeen oli turha yrittää uusia neuloja laittaa. Muutama hieroja yritti Elmoa hieroa, mutta Elmo ei tykännyt vieraiden ihmisten koskettelusta. No, kipulääkkeitten jälkeen selkä oli kuitenkin hieman parempi, mutta aika ajoin kipeytyi. Kesällä 2008 selkä kuvattiin uudelleen, mutta luustosta ei löytynyt mitään. Kipulääkkeitä jatkettiin. Elmo ei enää tuon reissun jälkeen oikeastaan selvinnyt ilman hihnaa lenkkeilyistä ja riekkumisesta ilman selän kipeytymistä. Elmo oli kuitenkin koira, joka rakasti leikkimistä, metsässä juoksemista ja uimista. Kesällä 2008 se ei enää edes uinut samalla tavalla kun ennen, jolloin melkeinpä asui järvessä jos mökillä oltiin.
Joulun 2008 tienoilla puhuimme pitkään Elmon tilanteesta ja totesimme ettei näin voi jatkua. Ei ole Elmon arvoista elämää, jos se ei voi kunnolla välillä riekkua, ei sillä olisi pää kestänyt pitemmän päälle sellaista. Elmo alkoi loppuajasta jo murista – kipulääkkeistä huolimatta tytöille, jos he leikkiessään tulivat liian lähelle. Siitä tiesin, että oli tullut aika tehdä raskas päätös. En voinut ottaa riskiä, että Elmo olisi kivuissaan tehnyt jotain pojallemme, joka oli siinä vaiheessa lähdössä ryömimään. Tytöt olivat jo oppineet väistämään tarvittaessa, mutta ei Lauri sellaista vielä ymmärtäisi. 6.4.2009 veimme Peten kanssa Elmon viimeiselle matkalle. Se oli rankka reissu, olin aina kuvitellut, että Elmokin olisi epäsosiaalisesta luonteesta huolimatta luonamme pitempään. Mutta toisin kävi. Jälkikäteen pidän ratkaisua oikeana, vaikkakin se oli raskas. Elmo oli meille kaikesta huolimatta rakas, ja se opetti meille paljon. Nyt Elmo lepää Parikkalan mökillä Kitin vieressä.
